Sanottua

ANNE MUHONEN: KESÄ, JONA OPIN SOITTAMAAN UKULELEA
Kesä jona opin soittamaan ukulelea
Omakustanne, 2018
49 s.

Vinkkaaja: Juha
Julkaistu: 16.4.2018

Pienjulkaisut ovat kehittyneet viime vuosina valtavasti. Enää ei ole välttämätöntä, että julkaisun takana seisoo kustantamo. Yksi tätä julkaisukeinoa käyttävä on Anne Muhonen, jonka uusin teos Kesä, jona opin soittamaan ukulelea on julkaistu ilman kustantajaa.

Omakustanteissa minua arveluttaa yleensä, onko teos laadullisesti lukemisen arvoinen. Tämä sarjakuva vältti epäilyt, sillä Anne Muhonen on pitkän linjan sarjakuvan ammattilainen. Hän on julkaissut lukuisia albumeita, joista osan muun muassa Arktisen banaanin ja Egmontin kautta.

Vaikutuksen teki myös sarjakuvan YouTube-traileri, joka ytimekkäästi maalaa sarjakuvan henkisen olemuksen. Sarjakuvan päähenkilönä toimii Ode, joka viettää kesää karussa vieraalla paikkakunnalla. Hän on toipumassa erosta, ja jotta ero ei varjostaisi koko kesää, Ode päättää tehdä kesästä jotain ihan muuta. Siihen hän saa apua Stellalta, joka on täynnä elämänviisautta.

Muhosen taide on toimivaa. Kuvarakenne on varsin selkeä, hahmot erottuvat toisistaan ja näiden kasvoilta kykenee lukemaan heidän mielentilansa. Yhtä hassusti sijoitettua puhekuplaa lukuunottamatta kaikki tuntuu olevan kohdillaan.

Parasta tässä sarjakuvassa on kuitenkin tunnelma. Sen asetelmaan on helppo samastua. Erosta toipuminen on käsitelty kypsästi, mutta se ei lannista sarjakuvan tunnelmaa. Päinvastoin, taustalla oleva ero antaa hahmoihin syvyyttä. Hahmot ovat ihania, ja näiden välinen kemia toimii todella hyvin. Kesä, jona opin soittamaan ukulelea on kiinnostava sarjakuva, jollaisia näkisin mielelläni paljon enemmänkin.


https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/kesa-jona-opin-soittamaan-ukulelea/

Anne Muhonen kertoo uusimmassa kirjassaan yhden selvitytymiskeinon särkyneen sydämen kursimiseksi.

Anne Muhonen
Kesä jona opin soittamaan ukulelea
ISBN 978-952-68752-1-7
omakustanne
52 s., pehmeäkantinen, värillinen
www.annemuhonen.com

Oden pitkä ihmissuhde on loppunut. Hän on lähtenyt maalle tätinsä kissan vahdiksi parantelemaan sydäntään. Riutuva sydän ei viihdy serkun järjestämissä kesäjuhlissa, kunnes juhlien valokuvaaja Stella ojentaa hänelle “paluulipun tähän hetkeen”. Se saa Oden jäämään. Juhlissa soitetaan kitaraa, kuten kesäbileissä on tapana, ja Ode saa toisenkin paluulipun. Tällä kertaa hetkeen, jolloin hän päätti opetella kitaransoittoa.

Ode ei halua muistaa kissanhoitopestiä kesänä jona Leila jätti hänet. Kesälle pitää keksiä positiivisempi teema. Toinen paluulippu sai Oden päättämään, että tästä tulisi kesä jona opin soittamaan ukulelea. Sellainen siitä tulikin. Loppukesän juhlissa Ode saattoi kaivaa ukulelen esiin, ja piristää juhlatunnelmaa. Ensimmäinen julkisesti esitetty biisi on omistettu “kaikille purettuja neuvolarakennuksiaan haikaileville vauvanpepuille”.

Anne Muhosen albumi on elämänmyönteinen kuvaus siitä miten elämän kolhuista pääsee eteenpäin. Teemasta tulee mieleen Petteri Kantolan albumi Ajan kanssa (Suuri Kurpitsa 2016). Siinäkin parisuhteen päättymisen aiheuttamia tunteita setvitään maalla rauhassa. Muhosen Ode ei sukella yhtä syvälle yksinäisyyteen, mutta löytää taiteesta keinon itseilmaisuun. Opeteltu repertuaari viittaa haluun viihdyttää ja tuottaa mielihyvää toisille. Ode ei solmi uutta suhdetta tai edes virittele sellaista albumin mittaan. Sellainen tulee kun sellaisen aika on. Stella on tunteiden selvittelyssä oiva keskustelukumppani.

Uuden albumin teemoissa Muhonen palaa uransa alkuvaiheisiin. Adan seikkailuissa (neljä albumia 2003-2007) oli olennaista rokki ja ihmissuhteiden ongelmien ratkominen. Henkilökuvaus on onnistunutta, ja tarina tarjoaa useita eri näkökulmia muistamiseen.

Kesä jona opin soittamaan ukulelea on Muhosen 16. (tai laskutavasta riippuen 17.) sarjakuva-albumi. Kahdenkymmenen vuoden uraan on mahtunut sekä lapsille että aikuisille suunnattua sarjakuvaa. Uutuutta voisi suositella nuorille ja sydänsuruista kärsiville aikuisille. Elämä voittaa.

* Albumin Youtube-mainos
* Kvaakissa on keskusteltu Anne Muhosen sarjakuvista

-Reijo Valta


http://www.kvaak.fi/index.php?articleID=2524

Anne Muhonen: Kesä, jona opin soittamaan ukulelea (2018)

Sarjakuva-albumi kertoo Ode-nimisestä nuoresta, joka viettää kesänsä hänen tätinsä kissan hoitajana ja yrittää saada mielestään vanhaa tyttöystäväänsä Leilaa. Päänsä selvittämisessä Ode saa avukseen avuliaan, valokuvausta harrastavan Stellan.

Ode on serkkunsa järjestämissä juhlissa, hieman päihtyneessä seurassa, ja hän on alkamaisillaan tehdä lähtöä, kunnes Stella ottaa hänestä kuvan. Stella on aikahyppymatkojen lipunmyyjä eli heti kuvan otettuaan hän ojentaa kuvan henkilölle, josta kuvan otti, jotta henkilö ei unohtaisi tiettyä hetkeä. Odesta Stella ottaa kuvan hetkenä, jolloin Ode päättää ryhtyä soittamaan ukulelea. Stellalla on myös hieman raskas syy sille, miksi hän on päättänyt auttaa ihmisiä pitämään muistoistaan kiinni jakamalla heille paluulippuja (kuvia) menneisiin hetkiin… Stella ja Ode viettävät myös paljon aikaa yhdessä ja pohtivat kaikenlaisia asioita, sydänsuruista jopa kaksoisolentoihin asti.

Teos ei tietenkään kerro ainoastaan siitä, miten Ode soittaa ukulelea, vaan se myös kertoo paljon kaikkien hetkien ja muistojen tärkeydestä, Stellan valokuvaharrastuksen avulla. Sarjakuva-albumi pisti itseänikin miettimään omia ratkaisuja ja pieniäkin hetkiä. Mitä olisi voinut tapahtua tai olla tapahtumatta, jos olisi päättänyt tehdä toisin.

Teoksen kuvitus oli minun silmääni mieleinen. Ruutujen asettelu oli mielestäni hyvä ja se toi kivaa vaihtelua, kun asettelua vaihdettiin aina välillä. En ole itse vielä törmännyt samanlaiseen kuvitukseen ja se oli myös hienoa, että oli useampi näkökulma joissain ruuduissa. Esimerkiksi paria ruutua katsoi sillä tavoin kuin olisi ollut Ode.

Pidin sarjakuva-albumista oikein paljon, koska se oli helppolukuinen ja pysyin koko ajan tarinassa mukana, ja se oli selkeä. Pidin siitä myös sen takia, koska se juuri pisti itse ajattelemaan pientenkin hetkien ja päätösten arvoa.

- Jade Eronen, 16v


http://lukufiilis.fi/lue-pois/muistoista-ja-pienistakin-hetkista-kannattaa-nauttia/

Suomi 100 vuotta ja meillä on huikean laaja kattaus upeita sarjakuva-artisteja, joilla on jotain sanottavaa jokaisesta vuodesta.


Aina ei voi ymmärtää sitä, kuinka paljon Suomessa on taitavia sarjakuvan piirtäjiä ja taitajia. Tämä teos antaa huikean läpivedon siitä, minkälaista tasoa Suomalainen sarjakuva pitää yllänsä tällä hetkellä. Toki teos on monimutkainen, epäselväkin, epätasapainoinen ja joka sivulla erilainen. Se onkin tämän sarjakuvakirjan sielu ja voima. Läpi käydään kaikki vuodet alkaen vuodesta 1917 ja päättyen vuoteen 2017. Kukin tavallaan, kukin tyylillään.

Osa kertaa oman annetun vuoden tapahtumia, kerraten sen vuoden tärkeimmät hetket. Osa siivittää muistonsa siivet lentoon, muistellen tapahtumia, osa muistelee vanhempiensa tai isovanhempiensa kautta. Jokainen siis omalle tyylilleen uskollisena. Kirjo on valtava. Osan ohittaa kerta lukaisulla, osa saa nauramaan, osa saa ajattelemaan pidempään. Kuitenkin koko Suomen historia pääpiirteittäin tulee tutuksi. Pitäiskö tämä ottaa kuitenkin koulujen historianopetuksen kulmakiveksi niiden pölyyntyneiden koulueeposten sijasta?

Luin kirjan kylvyssä, ja hienovaraisesti taittelin sivun alareunan sieltä täältä jutuista, jotka haluan nostaa esiin.

  • Vuosi 1923 on rohkea unelma naisten noususta ja unelmista. Se on tehnyt Kati Kovács.
  • Myös Saara Savusalon vuosi 1928 käsittelee teemaa, mutta siihen on hienosti lisätty kieltolaki ja sen myötä tottakai alkoholi. Viimeinen ruutu on toisaalta surullinen, mutta silti hauska.
  • Yksi sykähdyttävimmistä on Aapo Kukon vuosi 1944.
  • Reijo Valta vetää vuoden 1956 yksinkertaisen yksinkertaisesti. Se ei selittelyä kaipaa. Onko kyse sarjakuvasta vai taideteoksesta?
  • 1960 vuosi Sami Makkosen käsittelyssä on ehkä kauneinta piirrosjälkeä tässä kirjassa. Kerrassaan upea.
  • Mietin ensin, että eikö P.A. Manninen ole ollenkaan koko teoksessa, kun en hänen tyyliään heti tunnistanut. Mutta hän onkin saanut vuoden 1981, ja silloiset todellakin meille kaikille tärkeät historialliset tapahtumat käsiteltävikseen. Jes!
  • Hanneriina Moisseinen saa kyllä tämän teoksen parhaat naurut ajankuvaan kuuluvalla sutkautuksellaan. Vuosi on 1996 ja Jyväskylä. Niin valitettavan totta.
  • Vuotta 1997 ei voi ohittaa. Se on kirjan hämmästyttävän häkellyttävä Mikko Metsähonkalan yksiselitteinen kuva, joka on päätynyt syystäkin kirjan kanneksikin. Tämän kuvan ottaisin kehystettynä seinälleni milloin vain.
  • Vuosi 2010 ei ole ollut Reijo Kärkkäiselle hyvä vuosi. Ja sen näkee. Pelkkää huonoa, mutta niin hienosti kuvallisesti ja sanallisesti tiivistettynä.
  • Vuosi 2012 ja Suomen presidentit. Tämä on vain nähtävä. Tätä ei voi kuvailla. Kiitos Tuomas Tiainen.
  • Itseeni osui ja upposi toiseksi viimeinen. Vuosi 2016 ja Anne Muhosen Pokemon Go muine detaljeineen.

Siinäpä 101 tarinasta vain 11 mainittua. Mainiota lukemista ja historiikkiakin monelta kantilta. Hienoa että tällainen on tehty. Mutta Missä oli Milla Paloniemi? Niin ja moni muukin. Ehkä sitten seuraavan 101 vuoden päästä?

Toimittaja: Harri Flippa
Kustantaja: Zum Teufel


http://www.manmadelifestyle.com/2018/02/101-sarjakuvaa-suomesta/

Katsokaa sirkuskulkuetta

Sirkus on jo sanana säkenöivä, se lupaa viedä mukanaan hetkeksi keskelle kipinöivää valoshow’ta, viihtymään ja unohtamaan arjen. Olen rakastanut ajatusta sirkuksesta niin kauan kuin saatan muistaa. Värikkäät asuntovaunut, telttaan laskeutuva pimeys, hurjapäiset temput ja kasapäin popcornia ja hattaraa posetiivimusiikin soidessa, se oli lapsena käsitykseni sirkuksesta, olkoonkin, että taisin nähdä Sirkus Finlandian esityksen ainoastaan kerran. Lapsena kiertolaiselämä, ainainen liikkeessä pysyminen,  kuulosti ihmeellisimmältä tavalta elää mitä kuvitella saattaa. Sirkuselämä oli valovuosien päässä tutusta ja turvallisesta rutiinien täyttämästä elämästä, jossa käytiin koulua muiden mukana ja syötiin makaronilaatikkoa kello viisi. Sirkus tarjoaa edelleen kutkuttavat puitteet hyvälle tarinalle, olkoonkin, että lapsuuden jälkeen perinteiseksi mielletyn sirkuksen glamour on rapistunut.

sirkusrinkeli1

Pienten kustantamojen julkaisut jäävät usein valitettavan vähälle huomiolle, joten  törmäsin Sirkus Rinkeliin vasta hiljattain, melkeinpä vahingossa.  Kustannusliike Robustos on julkaissut pari vuotta sitten Anne Muhosen ja Tiina Konttilan sarjakuva-albumin nimeltään Sirkus Rinkeli. Teos on sittemmin saanut  jatko-osan, joka on tuotu markkinoille omakustanteena.  Lasten sarjakuvia kustannetaan käsittääkseni Suomessa sangen vähän, joten tämä taitavasti kuvitettu ja napakasti kerrottu tarina on ainutlaatuinen omassa genressään.

Sirkus Rinkeli on hauska ja jännittävä tarina, jossa Aapo-niminen poika ystävystyy sirkuksessa kasvaneen tytön, Epun, kanssa. Eppu tutustuttaa Aapon sirkukseen, sen väkeen ja omaperäiseen tapaan olla ja elää. Epun oma perhe on saanut tarpeekseen kiertolaiselämästä ja he jättäneet kiertolaiselämän taakseen, jotta voisivat elää vakaampaa elämää kirjanpitäjinä. Eppu taas on valinnut sirkuksen perheekseen, eikä tunnu kaipaavaan biologisia vanhempiaan. Päähenkilöiden lisäksi Sirkus Rinkeli vilisee monia mielenkiintoisia hahmoja puhuvasta jääkarhusta  Siiri-merenneitoon.

Kuten kaikki tietävät, elämä sirkuksen lavasteissa ei ole pelkkää hymyä ja ikuista ilotulitusta, vaan kulisseissa ponnistellaan ongelmien äärellä siinä missä muuallakin. Eppu etsii sirkuksessa omaa paikkaansa ja etenkin omaa esiintymisnumeroaan. Eräs henkilöistä joutuu pakenemaan sirkuksen suojiin kurjaa ja katalaa roistoa. Piilotteluoperaatio ajaa henkilöt huimaan seikkailuun, joka onneksi päättyy yhteistyötä tekemällä parhain päin.

sirkusrinkeli2

Anne Muhosen kuvitus on viehättävää. Suurin osa aukeamista on piirretty vain yhdellä värillä, mutta värit ja sävyt vaihtelevat sivuittain. Kokonaisuus on harkittu ja rauhallinen. Ratkaisu on omaperäinen, sillä useinhan sirkus tunnetaan juuri räikeistä väreistä. Kuvat tasapainottavat jännittäväksi äityvää juonta kerrassaan mainiosti. Visuaalisesti teos hivelee ainakin aikuislukijan silmää. Konttilan repliikit ovat nasevia ja hauskoja. Lystikkäät sanavalinnat keventävät jännittävimpien kohtauksien tunnelmaa.

“Akvaarioon?”

“Minä en suostu asumaan missään lasilaatikossa. Tylsistyisin ja muuttuisin ruutanaksi!”

Sirkus Rinkeli ilahduttaa varmasti pienimpiä koululaisia vauhdikkaalla juonellaan, mutta sitä on myös aikuisen mukava lukea. Tätä kirjaa tarjoaisin myös niille, jotka ovat lukijoina vasta-alkajia ja lannistuvat pitkien romaanien äärellä. Lahjaideana tämä tai Sirkus Rinkelin kakkososa on myös mainio, on mukavaa antaa lahjaksi jotain, mitä ei välttämättä omasta kirjakaupasta löydä.

 


https://lukuloikka.com/2018/02/28/katsokaa-sirkuskulkuetta/
Tiina Konttila & Anne Muhonen:
Sirkus Rinkeli 2 – Suuri taikajahti
Omakustanne, 2017
42 sivua
Luettu: 13.2.2018
Mistä: tarjottu arvostelukappale
Suuri taikajahti oli tehdä katoamistempun samalla tavalla kuin eräs Sirkus Rinkelin väen uusi… tuttavuus? … ystävä? Kun villasukkalapset saivat ohuen ohuen ja pienen pienen sarjakuva-albumin luettua se yllättäen kaivautui erääseen kirja- ja paperipinoon ja jäi sinne odottamaan löytäjäänsä. Minua.
Taikurikokelas Pitkämies saa kirjeen taikurikurssin professorilta. Pitkämiehelle ilmoitetaan, että hänelle lähetetään hänen ensimmäinen taikansa. Pian ympäri sirkusta alkaa kuulua salaperäistä hihitystä ja tapahtua kaikenlaista kummaa kuten katoavia tai muuttuvia tavaroita tai puuhun ilmestyvä mummo…
Jälleennäkeminen sirkuslaisten kanssa oli riemuisa! Topakka Eppu, joka tarttuu heti tuumasta toimeen, ihana ujohko Pitkämies, joka ei pitkältä ja hoikalta varreltaan ole mahtua ruutuun… Vanhojen tuttujen hahmojen lisäksi tarinassa ihastutti virkeä vanha rouva Elli. Minäkin haluan olla vanhana samanlainen mummo: pilkettä silmäkulmassa, ripaus anarkiaa ajatuksissa ja käytöksessä, mutta silti rohkeutta pyytää tarvittaessa apua ja sitten taas olla vähän leidi tai diiva jos siltä sattuu tuntumaan. Elli pöllyttää pinttyneitä oletuksia vanhuksen stereotyypistä!

Ulkoasu on kokenut päivityksen, sarjakuva-albumi on nyt kooltaan pienempi, paperilaatu on vaihtunut kiiltävämmäksi sekä liukkaammaksi. Suuren taikajahdin alussa noudetaan aloitusosan, Sirkus Rinkelin, seepiavoittoista värimaailmaa ja luonnosjäljet näkyviin jättävää mukavan viimeiselemättömältä vaikuttavaa puuvärikynämäistä piirrosjälkeä, mutta sitten, kuin taikaiskusta (hihhihiiiii), värimaailma muuttuu rohkeammaksi ja kirkkaammaksi, viivat tarkemmiksi ja väritys tussimaiseksi. Pidin enemmän pehmeämmästä värityksestä sekä aloitusosan rouheamman tuntoisista suuremmista sivuista, joissa myös kuvitus pääsi paremmin oikeuksiinsa. Suuresta taikajahdista löytyi sivunumerointi mikä oli pieni, mutta hyvä parannus, kiitos siitä.

Juoni ei ole liian jännittävä pienemmällekään lukijalle, mutta aikuislukijallakin riittää luettavaa ja katsottavaa. Jos yksittäisten hihitysten ja hihityspolkujen seuraaminen viihdytti aikuislukijaa niin voin kuvitella, että varsinkin pienimmille se vasta on hauskaa! Vaikka kuvitus näyttää nopeasti selaamalla yksinkertaisen pelkistetyltä löytyy kuvista paljon kivoja yksityiskohtia. Etenkin muutamat tehosteena käytetyt kirkkaanväriset yksityiskohdat nousevat hienosti esille. Konttila ja Muhonen ovat tehneet jälleen hienoa jälkeä!

Tässä vielä nuoremman villasukkalapsen (9 v.) kommentit sarjakuva-albumista: “Hyvä, kiinnostava kirja. Hauska tarina ja hienot kuvat. Hauskat yllättävät käänteet. Tykkäsin kovasti.” Tähtiasteikolla 1-5 häneltä irtosi 4 tähteä. Myös vanhempi villasukkalapsi (11 v.) oli samoilla linjoilla, tykkäsi ja antoi saman verran tähtiä. Tarina toimii siis monen ikäiselle lukijalle.

Sitaattikunniamaininnan saa (näin influenssakautena ajankohtainen tohtorin diagnoosi):

Tilanne on selkeä: Brunolla on keskiärhäkkä kurkunpään törähdys. Lääkityksenä lepoa sekä vaimentavaa troppia.

Helmet-lukuhaaste 2018: 11. Kirjassa käy hyvin. (Tätä haastekohtaa en halunnut käyttää mihinkään romaaniin koska haluan välttää kaikenlaisia juonipaljastuksia. Lapsille suunnatuissa kirjoissa käy usein hyvin, joten siksi tuntui “turvalliselta” valita kyseinen haastekohta tämän kirjan kohdalla.)


https://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2018/02/tiina-konttila-anne-muhonen-sirkus.html
Missä se lasten sarjakuva taas piileksikään?
Kun viime blogissa sai onnitella Martti Sirolaa lasten ja nuorten sarjakuvan Puupäähatutettuna, todettiin lasten sarjakuvan edelleenkin varsin vaisu julkaisutahti. Onhan siellä Juban Minerva, tosi viehättävä – tai no, ainakin reipas ja suorasukainen – seikkailijatyttö.
Kun oikein etsii, löytää. Muinosen Annen Universumin avain (Arktinen Banaani) antaa oman tulkintansa monimietteisesti ja -ulottuvaisesti lasten ”näkymätön kaveri” -ilmiöön. Päähenkilö Kalle pystyy sateen tullessa joko menemään toiseen maailmaan tai kutsumaan sieltä näkymättömän ystävänsä Hirpan, jonka päässä kasvaa oksia. Kalle on löytänyt laatikosta vanhan avaimen, joka ei sovi mihinkään. Sen täytyy siis olla Universumin avain! Tätä arvoitusta lähdetään selvittämään erilaisten vihjeiden avulla.
    Mukaan tuppautuu myös sinnikäs tyttö Aino, joka lopulta oppii myös näkemään Hirpan. Näkymättömän pojan kutsumisessa on oiva rituaalinsa: sateessa ylitetään esteet, etsitään piirrin kuten oksa, katsotaan lätäköstä heijastetta silmiin ja piirretään rajat lätäkön ympärille. Hirppa pääsee takaisin maailmaansa ja mummonsa riimuoppiin vasta kun taas sataa ja rituaali voidaan uusia.
   Muinonen käyttää mainiosti seikkailuissaan myös valokuvataustoja – esimerkiksi metsässä seikkailu saa aidosta metsästä outoa todellisuuden ja fantasian tuntua. Ja lopulta – metsässä tulikärpäset johdattavat nuoret valolla merkittyyn maankohtaan, mistä avautuu kansi jonnekin.
Taitaa tämäkin tarina saada jatko-osia? Taitavia toisiaan tukevia piirrostekniikoita on hauska seurata, ja Muinosen hiljainen huumori, asenteita ja rooleja kivasti muunteleva tarinankerronta tekee myös kohteista koko ajan vivahteikkaampia.
   Mitä löytyykään universumiin avautuneesta ovesta? Tällaisena Muinosen tarina mukavasti jatkaa voisiko sanoa ikiaikaista etsintää erilaisten maagisten ovien parissa. Pitkä on perinne.
   Mutta seuravaksi blogiaiheeksi taitaa kuitenkin valikoitua näiden suurten linjojen etsintä. Miksi Educa-messuilla oli jotenkin vaisua? Löikö satavuotiskokonaisuus laudalta vuoden 2001 Kirjaseikkailun? Ja jossakin välissä täytyy kunnolla perhetyä suomalaisen kirjastolaitoksen rahanjakoon. Saavatko kotimaiset lasten ja nuortenkirjailijat kirjat lainkaan tukea kirjahankinnoissa? Millaisia hankintakappalemääriä löytyy?
Kari Vaijärvi

http://karivaijarvi.blogspot.fi/2018/02/runeberg-sarjakirjallisuuden-mestari.html